10.11.2003

Hakemus sekä kanne ja vastaus Turunseudun käräjäoikeudessa

Alaikäisen lapsen L:n isä I vaati hakemuksessaan käräjäoikeutta vahvistamaan, että L:llä on hakemuksesta ilmenevällä tavalla oikeus tavata isäänsä.

L äitinsä Ä:n edustamana vaati kanteessaan ensisijaisesti elatusavun vahvistamista ja toissijaisesti sopimuksella vahvistetun 800 markan suuruisen elatusavun muuttamista siten, että I velvoitetaan suorittamaan hänelle elatusapua 1300 markkaa kuukaudessa. Lisäksi L vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. I vaati, että kannetta ei tutkita tai että se hylätään. Lisäksi hän vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen.

Turunseudun käräjäoikeuden vahvistama sovinto ja tuomio 5.12.2001

Käräjäoikeus vahvisti asianosaisten suullisessa valmistelussa tapaamisoikeudesta tekemän sovinnon.

Käräjäoikeus ei tutkinut kannetta siltä osin kuin siinä oli vaadittu elatusavun vahvistamista, koska L:n elatuksesta oli 10.11.1998 tehty sosiaalilautakunnan vahvistama sopimus. Lausumillaan perusteilla käräjäoikeus korotti sopimuksella vahvistetun elatusavun määrän 1000 markaksi kuukaudessa hyläten kanteen enemmälti.

Oikeudenkäyntikuluvaatimuksista käräjäoikeus lausui, että I:n vireille panema hakemusasia oli sovittu. L:n vireille panemassa kanteessa oli ollut kysymys lapsen elatusavun muuttamisesta. I:llä oli ollut perustellut syyt vastustaa kannetta. Kysymys oli ollut lähinnä suoritettavan elatusavun määrästä, joka oli jäänyt käräjäoikeuden harkintaan. L:n kanne oli menestynyt vain osittain eikä I:n ollut katsottava hävinneen asiaa. Tämän vuoksi käräjäoikeus oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n nojalla määräsi, että asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Matti Mikkola.

Turun hovioikeuden tuomio 6.6.2002

I valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hylätään. Hän vaati lisäksi, että L velvoitetaan yhteisvastuullisesti Ä:n kanssa korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjä- ja hovioikeudessa.

Hovioikeus totesi, että elatusapua koskevan sopimuksen muuttamiselle ei ollut lapsen elatuksesta annetun lain 11 §:ssä säädettyjä edellytyksiä.

Oikeudenkäyntikuluvaatimuksesta hovioikeus lausui, että hakemusasian osalta ei I:n vaatimukset ja sovinnon sisältö huomioon ottaen ollut syytä muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua, jonka mukaan asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Koska L oli hävinnyt riita-asian kokonaisuudessaan, hän oli velvollinen korvaamaan I:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Lapsen äitiä Ä:tä ei voitu velvoittaa korvaamaan I:n oikeudenkäyntikuluja, koska siihen ei ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:ssä säädettyjä edellytyksiä.

Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi kanteen sekä velvoitti L:n suorittamaan isälleen korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 748,44 euroa ja hovioikeudessa 639,10 euroa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Päivi Hirsikangas, Teppo Hurme ja Jouko Valtonen (eri mieltä). Esittelijä Annika Lindström.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Valtonen lausui L:n velvollisuudesta korvata I:n oikeudenkäyntikulut asiassa, että lapsen elatusapua koskevassa asiassa oli kysymys lapsen kohtuullisen elatuksen turvaamisesta erityisesti huomioon ottaen lapsen etu. Asiassa oli huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, jos L omaa elatustaan koskevassa asiassa velvoitettaisiin korvaamaan vastapuolenaan olevan isänsä oikeudenkäyntikulut. Tämän vuoksi Valtonen harkitsi oikeaksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n säännöksen perusteella vapauttaa L:n asiassa kokonaisuudessaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta isälleen. Pääasiasta ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta muutoin Valtonen oli samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö.

Perustelut

Asiassa on ensiksi kysymys siitä, minkä säännöksen mukaan oikeudenkäyntikulut määräytyvät lapsen elatusta koskevassa asiassa, kun siitä ei ole erikseen säädetty.

Kysymykseen tulevat säännökset

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun (368/1999) 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.

Luvun 2 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut.

Elatusapuasian luonne

Lapsen elatusavusta voidaan määrätä joko sosiaalilautakunnan vahvistamalla sopimuksella tai tuomioistuimen ratkaisulla. Tuomioistuin on sidottu asianosaisten vaatimuksiin elatusavun määrästä siten, että elatusapua ei voida vahvistaa vaadittua suuremmaksi eikä myönnettyä pienemmäksi. Elatusvelvollista vastaan voidaan antaa yksipuolinen tuomio. Elatusapuasiaa voidaan näiden seikkojen perusteella pitää sellaisena asiana, johon 2 §:ää ei sen sanamuodon mukaan ole tarkoitus soveltaa.

Lapsen elatuksesta annetun lain (jäljempänä elatuslaki) säännöksistä seuraa toisaalta, että tuomioistuimen tulee lapsen etua silmälläpitäessään valvoa ratkaisun kohtuullisuutta. Elatusapuvelvoitetta lakkautettaessa tai elatusavun määrää alennettaessa tuomioistuimen on samalla harkittava, onko kuitenkaan kanteen vireillepanon jälkeen suoritettuja elatusapuja palautettava. Ellei asianosainen vaadi palauttamista, tuomioistuin ei voi määrätä siitä, ja toisaalta, jos vaatimus myönnetään, tuomioistuimen on ratkaistava asia myöntämisen perusteella. Näistä seikoista ei näin ollen sinänsä seuraa, että asia olisi sellainen, jossa sovinto ei ole sallittu. Ottaen huomioon tuomioistuimen velvollisuus valvoa elatusapuasiassa lapsen etua on kuitenkin perusteltua katsoa, etteivät kaikki sellaisia asioita, joissa sovinto on sallittu, koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset sovellu lapsen elatusta koskevaan asiaan. Niinpä on esimerkiksi aiheellista katsoa, ettei yksipuolista tuomiota voida antaa lasta vastaan.

Lapsen elatusta koskevaa asiaa voidaan edellä kerrotuin perustein luonnehtia toisaalta elatusvelvollista koskevilta osin asiaksi, johon tulisi soveltaa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:ää, ja toisaalta lapsen kannalta asiaksi, johon tulisi soveltaa luvun 2 §:ää.

Sovellettavan lainkohdan valinta

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 § tuli nykyisessä muodossaan voimaan 1.10.1999. Aikaisemmin voimassa olleen 2 §:n (1013/1993) mukaan asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jos asia koski oikeussuhdetta, josta lain mukaan ei voitu määrätä muutoin kuin tuomioistuimen ratkaisulla. Tuon lainkohdan säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluista (HE 191/1993 vp s. 11) ilmenee, että 2 §:n tarkoittamina asioina pidettiin muun muassa isyyden kumoamista ja avioeroa koskevia asioita. Esitöistä ei siis voida päätellä, että 2 §:ssä olisi alunperin tarkoitettu elatusapuasioita. Ennakkopäätöksessään Korkein oikeus katsoi, että säännös ei koske elatusapuasioita (KKO 1997:64).

Nykyisen 2 §:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 107/1998 vp s. 17 - 18) todetaan, että ilmaisulla "asia, jossa sovinto ei ole sallittu" on vakiintuneesti tarkoitettu asioita, joissa "laillisen oikeusseuraamuksen aikaansaaminen vaatii viranomaisen myötävaikutusta". Samassa yhteydessä lausutaan lisäksi seuraavaa: "Jos oikeusseuraamusta, kuten juridista isyyttä taikka lapsen huoltoa, tapaamisoikeutta tai elatusapua, ei voida saada pätevästi aikaan pelkästään asianosaisten välisellä sopimuksella, asia on indispositiivinen. Lain uudella sanamuodolla selvennettäisiin sitä, että kaikissa asioissa, joissa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset pääsäännön mukaan vastaisivat kuluistaan itse."

Lainkohdan uudenkaan sanamuodon mukaan lapsen elatusta koskevien asioiden ei voida ainakaan kokonaisuudessaan katsoa kuuluvan sen soveltamisalaan. Myöskään lain esitöistä ei voida päätellä, että säännöksen sanamuotoa muutettaessa olisi ollut tarkoitus puuttua oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuteen elatusapuasioissa siltä osin kuin sovinto niissä on sallittu.

Mitään perusteltua syytä sille, että elatusvelvollinen ei elatusapuasian hävitessään joutuisi kuluvastuuseen, ei ole. Sen sijaan painavat syyt puhuvat sellaisen pääsäännön puolesta, että lapselle ei hänen elatustaan koskevassa asiassa tuomita kulukorvausvelvollisuutta.

Elatusapuasia koskee lapselle keskeistä etua, oikeutta riittävään elatukseen. Asianosaisena elatusapuasiassa on lapsi, vaikka ratkaisut oikeudenkäynnin suhteen tekee ja tosiasiallisena osapuolena oikeudenkäynnissä toimii lasta elatuslain 5 §:n mukaan edustava huoltaja tai muu edunvalvoja. Huoltaja tai muu edustaja ei kuitenkaan ole asianosainen eikä siten vastuussa oikeudenkäyntikuluista vaan hänen korvausvastuunsa määräytyy, kuten ratkaisusta KKO 1999:122 ilmenee, oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:n mukaan. Lapsella ei yleensä ole varallisuutta korvauksen suorittamiseen. Vakiintuneesti on myös katsottu, etteivät elatussaatavat ole kuitattavissa vastasaatavia vastaan. Lapsen velvoittamista korvaamaan vastapuolen kulut hänen omaa elatustaan koskevassa asiassa ei näistä syistä voida pitää asian luonteeseen ja merkitykseen, lapsen asemaan ja siihen nähden, että asiaa hänen edustajanaan tosiasiallisesti hoitaa hänen huoltajansa, yleensä perusteltuna.

Edellä mainitut seikat puoltavat sitä, että asianosaisten erilaiselle asemalle annetaan merkitystä oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta päätettäessä. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon sen, mitä edellä on lausuttu yksipuolisen tuomion mahdollisuudesta eri osapuolten osalta, Korkein oikeus päätyy sellaiseen lopputulokseen, että elatusapuasiassa lapsen korvausvelvollisuuteen sovelletaan oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ää ja elatusvelvolliseen, hänen hävitessään asian, saman luvun 1 §:ää. Tämä merkitsee sitä, että elatusvelvollinen on asian hävitessään velvollinen korvaamaan lapsen oikeudenkäyntikulut, mutta lapsi ei asian hävitessään yleensä joudu kuluvastuuseen.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus tässä asiassa

L on hävinnyt jutun. Kun edellä on päädytty siihen, että lapsen ollessa elatusapuasiassa häviävänä osapuolena kulukorvausvelvollisuus ratkaistaan oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n nojalla, on harkittava, onko olemassa erityisiä syitä poiketa tuon lainkohdan mukaisesta pääsäännöstä ja velvoittaa hänet kuitenkin korvaamaan vastapuolena olevan I:n oikeudenkäyntikulut alemmissa asteissa.

Edellä mainitun lainkohdan esitöissä (HE 107/1998 vp s. 18) on erityisenä syynä velvoittaa asianosainen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut viitattu siihen, että asia on riitainen, ja mahdollisiin oikeudenkäynnin väärinkäyttötilanteisiin. Tältä osin Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että oikeudenkäyntikulujen tuomitseminen korvattaviksi aina, kun elatusapuasia on riitainen, johtaisi siihen, että lapseenkin sovellettaisiin tosiasiallisesti luvun 1 §:n mukaista korvausvelvollisuutta. Yksin asian riitaisuutta ei siten voida pitää riittävänä syynä poiketa pääsäännöstä. Sitä, onko olemassa erityisiä syitä kulujen korvaamiselle, onkin arvioitava sen nojalla, millaiset perusteet asianosaisilla on ollut asian riitauttamiseen ja miten asia noihin asianosaisten esiintuomiin perusteisiin nähden on ratkaistu.

L:n ensisijainen vaatimus elatusavun vahvistamisesta on jätetty tutkimatta, koska elatusavusta oli jo olemassa vahvistettu elatussopimus. Toissijainen vaatimus vahvistetun elatusavun korottamisesta on hylätty, koska minkäänlaista olosuhteiden muutosta elatusavun vahvistamisen jälkeen ei ole näytetty tapahtuneen. Kanne on siten ollut aiheeton ja perusteeton niin, että saattaisi olla perusteltua velvoittaa L korvaamaan I:n oikeudenkäyntikulut. Toisaalta I:n vaatimus lasta oikeudenkäynnissä edustaneen Ä:n velvoittamisesta osallistumaan I:n oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:n nojalla on lainvoimaisesti hylätty. L:llä ei ole selvitetty olevan varallisuutta korvauksen suorittamiseen. Näihin seikkoihin nähden Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja erityisiä syitä velvoittaa L:ää korvaamaan I:n kuluja.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. I:n vaatimus L:n velvoittamisesta korvaamaan hänellä alemmissa oikeusasteissa olleet oikeudenkäyntikulut hylätään ja L vapautetaan korvausvelvollisuudesta korkoineen.

Asian ovat vahvennetulla jaostolla ratkaisseet presidentti Leif Sevón sekä oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Riitta Suhonen, Gustaf Möller, Mikko Tulokas (eri mieltä), Kati Hidén, Eeva Vuori, Mikael Krogerus (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki, Pasi Aarnio ja Juha Häyhä. Esittelijä Marja Kekäläinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Krogerus: Asiassa on kysymys oikeudenkäyntikulujen korvausvastuusta lapsen elatusapua koskevassa asiassa. Esikysymyksen, jonka ratkaisulla on merkitystä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännösten soveltamisen kannalta, muodostaa se, pidetäänkö oikeudenkäynnissä asianosaisena alaikäistä lasta vai hänen lukuunsa toimivaa vanhempaa.

Oikeus elatukseen kuuluu lapselle. Elatusta koskeva oikeussuhde vallitsee siten lapsen ja elatusvelvollisten vanhempien välillä. Prosessuaalinen asianosaisasema seuraa yleensä materiaalista oikeussuhdetta. Poikkeukseton sääntö tämä ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi yhteisöoikeudessa ja perintöoikeudessa tunnetaan järjestelyjä, joiden mukaan henkilöllä on oikeus omissa nimissään, mutta toisen lukuun ajaa kannetta. Lapsia koskevan oikeudenalan osalta tapaamisoikeuden toteuttaminen oikeusteitse edustaa tällaista järjestelyä. Siinä materiaalinen oikeus kuuluu lain säännöksen mukaan lapselle, mutta kanne nostetaan vanhemman toimesta ja hänen nimissään.

Lapsen elatuksesta annetun lain 13 §:ssä säädetään, kenellä on oikeus ajaa elatusapua koskevaa kannetta lapsen puolesta. Tällainen oikeus on lapsen huoltajalla tai muulla edunvalvojalla, eräissä tapauksissa myös kunnan sosiaalihuollosta vastaavalla toimielimellä.

Säännös ei määrittele sitä, onko prosessuaalisena asianosaisena pidettävä lasta vai hänen puolestaan ja lukuunsa toimivaa vanhempaa. Asian luonne puoltaa sellaista tulkintaa, että huoltajana oleva vanhempi tai esimerkiksi sosiaalilautakunta katsotaan elatusta koskevan oikeudenkäynnin asianosaiseksi. Näin hahmotettu prosessuaalinen asianosaisasetelma vastaa tosiasiallisia olosuhteita. Elatuskanteen vireillepanossa ja oikeudenkäynnissä on kysymys vanhempien prosessitoimista ja vaateista, jotka kylläkin koskevat lapsen elatusta, mutta vaikuttavat myös molempien vanhempien oloihin ja varallisuussuhteisiin. Huoltajan lapsen lukuun ajaman kanteen menestyminen merkitsee yleensä hänen oman elatusvelvollisuutensa helpottumista.

Nykyinen käytäntö näyttää olevan horjuvaa sen suhteen, onko lasta vai hänen huoltajaansa pidettävä oikeudenkäynnin osapuolena elatusasiassa. Lapsen asianosaisaseman ongelmallisuus tulee erityisesti näkyviin oikeudenkäyntikuluja tuomittaessa. Kun elatusavusta voidaan myös sopia, ei ole aihetta pitää elatusta koskevaa asiaa sellaisena, jossa kuluvaatimukset aina kuitataan. Kulukysymykset tulisi ratkaista oikeudenkäymiskaaren 21 luvun pääsääntöjen mukaisesti. Ei ole perusteita evätä kulukorvausta sellaiselta kantajalta, joka on voittanut perustellun kanteensa. Yhtä vähän on syytä jättää vastaajan kulut korvaamatta tapauksessa, jossa kanne on nostettu väärin perustein. Olennaista on, ettei lapsen kummassakaan tapauksessa tule kärsiä vahinkoa huoltajan tai muun hänen puolestaan toimineen tahon menettelystä. Sen sijaan hänen tulee saada elatuskanteesta koituva hyöty.

Esitettyyn viitaten päädyn pitämään elatusapua koskevan vaatimuksen osalta asiavaltuuden omaavina asianosaisina lapsen vanhempia Ä:tä ja I:tä. Muutan hovioikeuden tuomiota siten, että jätän tutkimatta L:ään kohdistetun oikeudenkäyntikuluvaatimuksen.

Oikeusneuvos Tulokas: Olen samaan mieltä kuin oikeusneuvos Krogerus.